Encore: Steven Wilson @ Royal Albert Hall, London, 29.9.2015

Aloin tutustua Steven Wilsonin tuotantoon joskus 2000-luvun alussa. Törmäsin miehen nimeen ensimmäisen kerran Opeth yhteyksissä, hän kun sattui olemaan tuottajana Mikael Åkerfeldtin luotsaaman progemetallibändin mahtavalla Blackwater Park -albumilla (2001). Jo tuolloin huomion kiinnitti Wilsonin taitava puuttuminen jo valmiiksi täydellisyyttä hipovan ruotsalaisorkesterin polveilevaan tuotantoon. Oli otettava selvää mistä tässä Steven Wilsonissa oli kysymys, apuna koulun tietokone ja internet, jonne minulla ei vielä silloisessa opiskelija-asunnossani ollut pääsyä.

Törmäsin ensimmäisenä juuri ilmestyneen In Absentia -levyn (2002) kansikuvaan, joka vain lisäsi mielenkiintoa. Olisinko päässyt ensimmäistä testikappaletta pidemmälle kun olin jo tilaamassa levyjä. Tuolloin levyostokset saattoivat aiheuttaa muutaman päivän makaronipaaston, mutta mitä väliä, Porcupine Tree oli nyt orkesteri, jonka tuotanto oli ykkösprioriteetti.

Tilasin In Absentian lisäksi Lightbulb Sun (2000) -albumin, joiden saavuttua heti ensimmäiset pyöräytykset mullistivat käsityksiäni nykymusiikista. In Absentia hämmensi tajuntaa monipuolisuudellaan ja kristallin kirkkaalla soundimaailmallaan, kun taas pari vuotta vanhempi Lightbulb Sun herkisti aistit vastaanottamaan hienoimpia lauluharmonioita, joita olin kuunaan kuullut. Aloin ymmärtää, mistä vaikutteet Opethin rehevään laulutuotantoonkin oli ammennettu. Raskaiden kitarariffien ja kauniiden melodioiden liitto oli jotain uniikkia; jotain mihin oli helppo samaistua ja hypätä mukaan. Yksi ensimmäisistä kappaleista joihin todenteolla ihastuin oli "Shesmovedon"...

...suora leikkaus vuoteen 2015. Tiistai 29. syyskuuta. Royal Albert Hall. "Shesmovedon"-kappaleen intro. Yleisö huutaa innosta. Taputan käsiäni yhteen Loggia 25:n istumapaikalla nro #1. Silmäkulmassa kyynel. Olo tuntuu epätodelliselta.


Olimme päivällä saapuneet GatwickExpressillä London Victorian asemalle, nauttineet brunssin kahvilassa aseman nurkalla, kävelleet Buckinghamin palatsin ohi Hyde parkin vierustaa pitkin kohti tätä ikonista keikkapaikkaa, Royal Albert Hallia. Keikkapaikka on maailmanlaajuisesti tuttu klassisen Deep Purplen livealbumin kannesta (sittemmin pastissin tuosta kannesta teki edellämainittu Opeth omaan live-DVD pakettiinsa) ja vaikkapa Camel-yhtyeen legendaarisen Snow Goose -liveversion äänityspaikkana vuodelta 1975 (joka on julkaistu vuonna 1978 livealbumilla A Live Record), pari progempaa esimerkkiä mainitakseni. Albert Hall mainitaan myös muun muassa The Beatlesin kappaleessa "A Day in the Life".


Mikä päivä tosiaan. Kävelimme rakennuksen ympäri kuvia räpsien. Steven Wilson Exhibition oli juuri alkamassa rakennuksen Elgar-salissa. Porcupine Treen, Wilsonin toisen vanhan yhtyeensä No-Manin (toiminut vuodesta 1987) ja sittemmin soolotuotantonsa levynkansitaiteista on vastannut pääosin kaksi herraa: Carl Glover ja tanskalaissyntyinen Lasse Hoile. Heidän osuuttaan Wilsonin musiikillisen taiteen visuaalisina projisoijina ei käy väheksyminen. Tokihan sekä Glover että Hoile saavat raaminsa kulloiseenkin tuotantoonsa itse muusikolta levyn konseptin muodossa, mutta kokonaisuus ei näyttäisi samalta ilman näiden taiteilijoiden osaamista. Seinille oli ripustettu levyjen kansista tuttuja teoksia ja jo edellisenä päivänä avattu näyttely oli aiheuttanut SOLD-lappujen ilmestymisen puoleen kehyksistä alle. Kehystettyjen kuvien arvo liikkui koosta riippuen kolmesta sadasta punnasta ylöspäin, mutta onneksi tarjolla oli myös edullisempi vaihtoehto pari kiloisen kirjan muodossa. INDEX-nimeä kantavasta opuksesta oli saatavilla 800 kappaleen rajoitettuna RAH-painoksena punakantista versiota 40 punnalla, mikä lähti kantoon käsimatkatavaroiden täytteeksi.


Minuuttiviisarin pyörähdettyä muutaman kerran ympäri, olimme takaisin keikkapaikalla. Aika kului odotuksesta huolimatta yllättävän nopeasti. Lämmittelijäksi valikoitunut Matt Berry and Maypoles tuntui vain käväisevän lavalla luoden ilmaan kepeää jazz-meininkiä. Seuraavassa hetkessä Wilson ja kumppanit olivat jo lavalla. Aloituksena maalailtu "No Twilight Within the Courts of the Sun" tuntui oudolta valinnalta keikan ensimmäiseksi vedoksi, mutta sitten tajusin, että settihän oli tavallaan jatkoa edellisestä illasta. Vuorokausi takaperin muutama salissa istuvakin oli jo nähnyt saman kokoonpanon soittamassa Wilsonin tuoreimman Hand.Cannot.Erase. -albumin läpi kera muutaman vanhemman sävellyksen, ja nyt yhtye oli palannut lavalle jatkamaan siitä mihin jäi. Itsellä HCE-setti oli vielä tuoreessa muistissa keväiseltä Helsingin keikalta.

Aiemmin mainitun "Shesmovedon"in jälkeen tunnelma kohosi entisestään. Oikeastaan tuntui, ettei mikään muu asia maailmassa olisi voinut sitä enää nostaa korkeammalle kuin israelilainen Ninet Tayeb järjettömän kauniilla lauluesityksellään kappaleessa "Routine". Tämä oli ensimmäinen kolmesta HCE:lta illan aikana kuulluista kappaleista, ja ehdoton suosikkini koko levyltä. Kuin varkain heti perään kuultiin Porcupine Tree yllätysnumeroita parin kappaleen verran: ensin "Open Car" ja sitten seesteisempi "Don't Hate Me". Tämän jälkeen luvassa oli lisää Wilson-kuvioista tuttuja tähtiä kuten kitaristi Guthrie Govan ja huilisti-saksofonisti Theo Travis. Kappaleet lipuivat ohi. Aistin Royal Albert Hallin historiallista tunnelmaa ja sitä miten ääni tuossa tilassa käyttäytyy. Yritin pysäyttää ajan siinä kuitenkaan onnistumatta.


Yleisö nousee useaan otteeseen kappaleiden välissä seisomaan penkeiltään, taputtamaan haltioituneena aikansa musiikillisille neroille, vielä kerran, ja vielä, ja kohta lava on hetkeksi tyhjä. Ensimmäinen encore... muutaman sävelen täytettyä tilan kappale paljastuu Porcupine Treen Signify-albumilta (1996) tutuksi päätösraidaksi, "Dark Matter". Porcupine Tree -fanille tarjoillaan nyt tavaraa sylin täydeltä. Hetken päästä yleisö nousee taas penkeiltään ja taputtaa pitkään.

Nyt lava on tyhjä vielä kauemmin. Hetkeksi herää epätoivo. Oliko tämä nyt jo tässä? Ei sentään! Nyt lavalle kutsutaan kaiken päälle vielä Porcupine Tree -rumpali Gavin Harrison. "Lazarus" pärähtää käyntiin ja Harrisonin soitantaa katsellessa olo tuntuu entistäkin epätodellisemmalta. Ja voisiko ympyrää sulkea paremmin kun viimeiseksi kappaleeksi ovat valinneet vielä In Absentialta tutun "The Sound of Muzak"in. Sarkastisesti musiikkiteollisuuden rappeutumista kuvaavilla sanoituksilla varustettu kappale on pistetty loppuun kuin alleviivaamaan kontrastia illan aikana nautittuun elämykseen: "The music of the future will not entertain / It's only meant to repress and neutralise your brain." Jos musiikin tulevaisuus on yhtä ankea kuin teksteissä kuvaillaan, niin ainakin tämän hetken saimme vielä elää ja nauttia pakahduttavasta ja taiten toteutetusta kokonaisuudesta.



Lisää kuvia:
London, 29.9.-30.9.2015

Kommentit