Matka Portoon & Vagos Open Air 2015


maanantai 3.8.

Olimme jo ehtineet unohtaa lentoaikataulutuksemme, koska olimme varanneet kesälomamatkan super-aikaisin tammikuussa. Jonkinlaisena yllätyksenä sitten tuli, että lentokentälle pitikin tähdätä jo maanantain vastaisena yönä, sunnuntai-illan ukkosten vielä painostaessa ilmanalaa. Noh, eikai siinä: taksilla linja-autoasemalle ja siitä sitten linikalla kohti Helsinki-Vantaata parin tunnin unet pohjalla. Pienenä nopean varaajan etuna saimme kuitenkin helpotusta matkustuksen ankeuteen ja meille vaihdettiin portilla passit bisnesluokkaan. Lento TAPilla Lissabonin kautta Portoon sujui mutkitta ja viikko oli kuin huomaamatta polkaistu käyntiin.

Seuraavassa hetkessä huomasimme istuvamme Porton vanhimman kaupunginosan, Ribeiran jokirannassa terassilla grillattua miekkakalaa mutustellen. Olimme hetkeä aiemmin heittäneet matkalaukut majapaikkamme ovesta sisään. Porton hotellivalinnastamme sen verran, että olipahan hulppeat näköalat suoraan Ponte D. Luis I -sillalle huoneen ikkunasta.

Ensimmäisenä päivänä jaksoimme pienestä väsymyksestä huolimatta talsia tuon mainitun sillan yli Douro-joen toiselle puolelle Vila Nova da Gaiaan, jossa tsekkailimme maisemia ja ihmettelimme portviini-makasiinien määrää. Hyödynsimme myös köysirataa, jota pitkin pääsee sillan ylätasanteelle, jossa metrot suhaavat Gaiasta Portoon ja takaisin.

tiistai 4.8.

Portosta löytyi muutama kohde, mitkä oli jo etukäteen valittu listalle ”nämä pitää nähdä”. Suunnittelimme tiistain kävelyreitin siten, että sen varrelle osuisi muutama näistä. Portugali on täynnä igrejoita, eli kirkkoja, jotka ovat enemmän tai vähemmän hienoja, sekä ulkoa että sisältä, mutta Porton nähtävyyksiin kuuluu paljon muutakin. Yksi odotetuimmista kohteista oli kirjakauppa Lello & Irmão, joka on niin hieno rakennus, että sinne pitää ostaa 3 euron lippu päästäkseen sisälle. Enpä olisi uskonut elämäni aikana sanovani lausetta ”two tickets to the bookstore, please”. Pääsymaksun arvo on kuitenkin lunastettavissa takaisin, kunhan löytää kaupasta jotain ostettavaa. Ostimme portugalilaisia reseptejä sisältävän keittokirjan, ja saimme siis vähentää kirjan hinnasta kuusi euroa. Paikka kuhisi turisteja ja kaikilla tuntui olevan sama tavoite: saada valokuvia siten, ettei kuvassa näkyisi liikaa muita ihmisiä. Kauppa – ja koko kaupunki – onkin todennäköisesti idyllisempi kokemus johonkin muuhun kuin lomasesongin aikaan.

Vinyylin vinguttajan seuraava etappi oli kirjakaupan lähellä sijaitseva (kaupungin ainoa?) isoihin pyörylöihin keskittyvä liike, nimeltään Porto Calling (http://www.portocalling.com/). Putiikkia ei meinannut katuosoitteella löytyä aluksi ollenkaan, kunnes huomasimme, että kadulta lähtee saman kadun numeroita juoksuttava porttikongi. Siellähän se paikallinen musadiggari fiilisteli jotain käsittämätöntä renkutusta liikkeensä raaputtimella. Taisipa kuunnella saman biisin kolmeen kertaan läpi meidän vierailumme aikana. Muita asiakkaita ei juurikaan näkynyt, mikä oli sääli, sillä tarjonta oli verrattain laaja ja hinnoittelu luokkaa reilu. Käteen tarttui muutama aiemmin ostamatta jäänyt klassikko. Mainitaan nyt vaikka Michael Jacksonin Thriller, joka on kaikkien aikojen eniten myytynä levynä joka kodin must have -osastoa, ja tämä yksilö sattui vielä mukavasti olemaan Portugalin orkkispainos. Voi sitten kiikkustuolissa katsoa monokkelilla levyn kaiverruksia ja miettiä, että mistähän tämäkin tuli ostettua.

Muutaman kymmenen metrin päässä Porto Callingista onkin heti toinen levykauppa... eikun ravintola... eikun Black Mamba Burgers & Records (https://www.facebook.com/blackmambapt). Täysin lyömätön konsepti: kaupungin parhaat vegepurilaiset, hyviä paikallisia oluita ja erittäin tyylitajuisesti valikoitu, vaikkakin määrällisesti vaatimaton setti metallimusiikin synkempää osastoa. Pelkästään analogista (eli myös c-kasetteja) ja vähintään 80% pure uugee osastoa. Seinällä roikkui tyylille uskollisia paikallisen taiteilijan töitä ja palvelu oli erittäin ystävällistä. 5/5.

keskiviikko 5.8.

Kolmannen päivän tavoitteeksi asetimme vierailun jossain Vila Nova da Gaian portviinikellareista. Kävimme heti sillan toisella puolella sijaitsevan Burmesterin aulassa kysymässä koska mahtaa lähteä seuraava englanninkielinen kierros: ”parin tunnin päästä.” Päätimme, että menemme ensimmäiselle kierrokselle, joka vastaan sattuu tulemaan, joten jatkoimme kävelyä Ramos Pinton mukaan nimettyä katua pitkin ja löysimmekin kohta itsemme saman nimisen viinikellarin aulasta. Täällä seuraavaan englanninkieliseen kierrokseen oli aikaa noin tunti, joten päätimme jäädä tilavaan ja viileään aulaan tilaamamme maistelusetin kera odottelemaan. Viiden portviinin setissä oli paikallisen pullohinnoittelun mukaan viinejä noin kymmenen euron arvoisesta Late Bottled Vintagesta 50 euron arvoiseen Tawny’in, joista viimeksi mainittu yllätys yllätys maistui parhaalta. Tykästyin kertapuraisulla iäkkäämpien portviinien konjakkimaiseen makuun.

Tutustumiskierros vei meidät ensin Ramos Pinton museoon, jossa opas selitti mielenkiintoisia ja hauskoja tarinoita heidän yrityksensä historiasta. Museosta laskeuduimme portaita alas kellariin, jossa oli paljon tynnyreitä. En nyt muista tarkkoja lukuja, mutta aika monta tynnyriä ja aika monta litraa. Tokihan kuva piti ottaa tynnyristä, joka sisälsi viiniä sen 666 litraa.

torstai 6.8.

Portugalissa on varmaan joka kaupungissa yksi katedraali. Porton Sé katedraalissa kävimme torstaina. Enpä tässä nyt aio enempää turinoida tuon historiasta. Katsokaa internetistä jos kiinnostaa. Sen verran vain, että sisällä on erittäin valokuvauksellinen azulejoin koristeltu ristikäytävä. Kävimme päivän aikana myös azulejoin koristellulla São Benton rautatieasemalla ostamassa junaliput valmiiksi huomista varten. Lipunmyyjä olisi välttämättä halunnut myydä meille reilusti halvemmat urbano –lähijunaliput, mutta halusimme tällä kertaa yhdistelmän: urbano Porto Campanhã’an ja sieltä Intercidades (IC) Aveiroon, joka on parikymmentäminuuttia urbanoa nopeampi, koska pysähtyy välillä vain kolmella asemalla. Sitä paitsi, meillä oli käytössämme 30% alennus festivaalijärjestäjän kautta, joten muutaman kymmenen kilometriä tulisi taittumaan joka tapauksessa verrattain edullisesti.

perjantai 7.8.

Tätä on odotettu! Metallifestarit Portugalissa. Vagos Open Air 2015. Ja mikä hauskinta: ensimmäisenä tähtäimessä nähdä suomalainen Amorphis. Pidin ajatusta nauttia annos Tales From The Thousand Lakes -albumia liveversiona – ei kuusen, vaan palmun alla. 90-luvulla ostettu Kalevala ukonvasara kaulaan ja menoksi. Edellämainitulla tavalla junalla Aveiroon matkustettuamme checkasimme itsemme paikalliseen kylpylähotelliin. Nautimme lounaan hotellin ravintolassa. Jälkiruuaksi maistelimme paikallista erikoisuutta Ovos Moles de Aveiro (https://en.wikipedia.org/wiki/Ovos_Moles_de_Aveiro) jäätelön kera.

Festivaalijärjestäjä oli neuvotellut jonkinlaisen nollasopimuksen paikallisen bussiyhtiön kanssa. Toisin sanoen, vaikutti siltä, että bussit kulkivat Aveirosta Vagosiin ja takaisin täysin normaalin aikataulun mukaan (myös sunnuntaina) ilman mitään lisävuoroja. Tästä syystä jouduimme pariin otteeseen turvautumaan bussin sijasta myös taksiin, mikä oli tietysti muutaman euron kalliimpaa. Ensimmäinen meno hoitui kuitenkin parin euron bussimatkalla, ja paikallisten mummojen lisäksi kyydissä oli kokonaista 4 kpl paikallista metallidiggaria. Paikallisen metallidiggarin muuten tunnistaa, kuinkas muutenkaan, bändipaidasta (joskus toki myös pitkästä kauniisti kihartuvasta mustasta tukasta). Paidoissa vilisi pakollisten Iron Maidenien lisäksi myös pohjoismaalaisia nimiä kuten Ulver, Emperor, Insomnium ja Korpiklaani. Meni hetken aikaa tajuta, miksi paikallisen heebon selässä lukee isolla TAPPORAUTA.

Paikallisten metallihemmojen ansiosta osasimme jäädä oikealla pysäkillä bussista pois. Maisemasta ei osannut kyllä mitenkään päätellä, että tässä jäädään pois, koska toisella puolella tietä oli kirkko ja toisella puolella joku pikku räkälä ja muuta pienen kylän infraa. Bussista ulos astuessa saattoi kuitenkin kuulla etäältä kaikuvan basson jylyn, mikä vahvisti paikan oikeaksi. Paikalliset metallijurbot painelivat kohti aluetta sellaisella pieteetillä, että jäimme heti völjystä. Seurasimme siis ääntä ja hetken päästä näköpiirissä olikin jo keltaliivistä henkilökuntaa, rannekkeenvaihtokonttia ja niin edelleen. Kävely itse festivaalialueelle tapahtui camping-alueen sivua pitkin, mikä oli tuskin paljon hehtaaria isompi. Alueelle mentäessä oli totutusti turvatarkastus, mikä tosin oli melko summittainen joka kerralla: ”Mulla on täällä kassissa tää paita ja...” – ”ok, obrigado” ja sisään.

Entrance musiikin tarjosin yhtye nimeltä Heaven Shall Burn. Anniskelualueelle mentäessä... hetkinen. Ei täällä mitään anniskelualueita ole erikseen. Kaljatuopin kanssa saa mennä vaikka eturiviin. Maksupuolella oltiin myös täysin toisessa maailmassa Suomesta tutun jonotus- ja ylihintapolitiikan suhteen. Miksauspöydän takana oli Tokens bar -kioski, josta sai ostaa plektran muotoisia poletteja kappalehintaan 1,50 eur. Olut-tuoppi kustansi yhden poletin, samoin vesipullo. Olut oli siis yhtä halpaa kuin vesi! Tämän lisäksi oluen sai aina heti, ja jonoja ei ehtinyt missään vaiheessa syntyä. Jonoja ei ollut myöskään bajamajoille missään vaiheessa. Ainoat jonot mitä koko festareilla näki oli Meet&Greet -boothille. Toki Vagos Open Air on verrattain erittäin pieni festivaali, joten siitäkin syystä käytännön järjestelyt on suhteellisen helppo ottaa haltuun. Suomalainen holhoa ja kyykytä -mentaliteetti loisti kyllä mukavasti poissaolollaan joka tapauksessa.

Heaven Shall Burn oli itsellä jäänyt täysin tutustumatta ennakkoon. Kuulosti pitkälti siltä, että tämä saksalainen yhtye on käynyt muutamaankin kertaan ruotsalaisten omistamalla NWOSDM-laatikolla koluamassa. Kuinka ollakaan hetken päästä ilmoille kajahti mukavaksi yllätykseksi Edge of Sanity -laina Black Tears, joka pisti ihon hetkeksi kananlihalle.

Amorphisin pystyttäessä sinivalkoista kotkataustalakanaansa törmäsimme kolmeen tuttua kieltä ymmärtävään hahmoon. Olivat tulleet niinkin kaukaa kuin Hyvinkäältä ja Turengista. Muutamat sanat vaihdettuamme suuntasimme lavan etuosaan nostamaan peukaloa ylös yhdelle 90-luvun kovimmista death metal albumeista. Keikasta en oikeastaan ihmeempiä osaa kertoa, kuin että ammattilaiset hoitivat hommansa lavalla tasaisen varmasti. Talesin biiseistä Forgotten Sunrise nousi jotenkin raikkaana esiin junttariffiensä ja kevyemmän C-osa (vai C-Esa) sooloilunsa ansiosta. Muutama Elegyn ralli oli myös kiva todistaa livenä pitkästä aikaa. 5/5.

lauantai 8.8.

Lauantaina pidimme välipäivän oikeastaan kaikesta. Festivaalien esiintyjät eivät houkutelleet niin paljoa, että olisimme pelipaikalle vaivautuneet. Kävimme sen sijaan Aveiron yhdellä suosituimmista uimarannoista... missä kävimme toteamassa että ”nyt kyllä tuulee liikaa” ja varpaat kasteltuamme painelimme bussipysäkille.

sunnuntai 9.8.

Sunnuntaina oli ohjelmassa kohdata Vagos uudelleen. Tällä kertaa seuraavan bussin tuloon oli sunnuntaiaikatauluilla sen verran paljon aikaa, että oli pakko hypätä taksiin. Se kannatti, sillä saavuimme mestoille juuri sopivasti australialaisen Ne Obliviscariksen kohta aloittaessa. Itse asiassa ennen keikkaa festivaalialueella oli hiiren hiljaista, mikä sekin oli kokemus sinänsä. Karhun sixpäckin kehikko päässä jotain mukahauskaa jollotusta hoilaavat känniurpot loistivat taas poissaolollaan. Ilmeisesti edelliset päivät olivat jo hieman verottaneet energiaa aktiivisimmilta festivaalivierailta. Mutta, kun Ne Obliviscaris vihdoin asteli lavalle, niin jo ensimmäisten nuottien pärähtäessä ilmoille alkoi porukkaa ryöpytä lavan edustalle koloistaan. Vaikutti siltä, että tätä oli moni odottanut. Jälkikäteen luin Facebookista, että heidän Meet&Greet -sessiolleen ei meinannut tulla loppua ollenkaan. Niin innokkaasti jengiä oli halunnut heitä käydä kättelemässä. Ei ihme, sillä nuorten lahjakkaiden muusikoiden tekniikkametalli tuntuu toimivan ja lisämausteeksi tarjoillaan tasaisesti kitaroiden kanssa kilpaa tiluttavaa viulua.

Seuraavana esiintyneen aktin taustalta löytyi hauska sattuma. Vagosissa piti esiintyä amerikkalainen Halestorm. He kuitenkin joutuivat jostain syystä perumaan kai koko Euroopan kiertueensa. Vagosiin pestattiin Halestormin tilalle skottibändi Alestorm. Tämähän on puhdasta logiikkaa, sillä portugalilaisten suuhun ei tuo h-kirjain meinaa sanan eteen mennä sitten millään.

Alestormin astuessa lavalle ja laulajan huutaessa ekan kerran mikkiin, luulen että lavalle nousi Aleksi Laiho Bodomeineen. Kitarasyntikan soundit taas tuovat mieleen Wirmanin kosketinsysteemit. Eivätkä Suomi-viittaukset suinkaan tähän lopu. Muutaman ensimmäisen biisin aikana ei voi muuta kuin pyöritellä silmiään, koska musiikki kuulostaa vuoroin Finntrollilta ja vuoroin Turisakselta. Finntroll keksi peikkometallin, mutta Alestorm on keksinyt pyörän hieman eri tavalla uudestaan ja kutsuu musiikkiaan piraattimetalliksi. Ei se tietysti väärin ole. Päinvastoin. Sopivassa tilanteessa oikeiden keitosten yhdistely voi toimia kaljanjuontimusan tehokeinona varsin hyvin.

Yksi koko reissun liikkeellepanneista voimista oli kuitenkin vielä edessä: Orphaned Land. Vuosi sitten Tuskassa nähty keikka jätti varsinkin lyhyen soittoajan takia nälän. Keikalla vallitsi hieman sellainen tunne, että yhtye olisi halunnut päästä Tuskan hyiseltä lavalta nopeasti sisälle lämmittelemään. Nyt kun lämpötilakin oli israelilaisille kotoisammat 30 astetta, niin homma oli siltäkin osin kunnossa. Kobi Farhi ja kumppanit ovat sitä mieltä, että ainoa oikea uskonto on metallimusiikki. Yleisön yhteislaulatukset ja rytmiin taputukset nostavat tunnelman korkealle ja musiikin universaali kieli yhdistää. Kädet huojuvat aaltoina ja tuhatpäinen yleisö on yhtä ja samaa musiikista transsiin vajonnutta massaa. Ketään ei kuitenkaan tönitä ja kaikilla on hyvin tilaa. Silloin tällöin järjestysmiehet ottavat vastaan satunnaisia crowd surffaajia eturivin yli, mutta ketään ei satuteta ja kaikilla on hauskaa. Voisiko tämän parempaa päätöstä toivoa ensimmäiselle kokemukselle ulkomaalaisista festivaaleista?

Edit. kuvalinkit meni rikki. Uusia linkkejä tulee (ehkä)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Aika- ja äänikoneita Kiasmassa

Piña Coladaa television täydeltä!