Tuska 2018 raportti


Luulin vuonna 2014, että Emperorin näkeminen Tuskassa olisi näitä kuuluisia "once-in-a-lifetime"-kokemuksia. Luulin myös, että Emperorin Anthems-juhlakeikan kokeminen olisi mahdollista vain internetin välityksellä. Luulin väärin. Herran vuonna 2018 oli käyvä niin, että tämä Norjan ihme toisi kuin toisikin tämän kuolaamani show'n Suomeen. Eikä siinä vielä kaikki. Kahden päivän lipulla olisi mahdollisuus nähdä myös Emperorin nokkamies Ihsahnin sooloprojektin keikka. Ei siinä muuta tarvinnut todeta kuin "Let's do this shit!"

Lauantai 30.6.

Saavuimme festivaalialueelle Mokoman jo soittaessa. Marko Annalan laulettua viimeiset tuutilullansa oli aika siirtyä päälavan tuntumasta katetun Helsinki-stagen uumeniin. Siellä ei kauaa tarvinnut odotella kun ranskalainen kovassa nosteessa oleva synthwave-akti Carpenter Brut pisti jo hommansa pyörimään. Ryhmän musa kulkee biisistä toiseen kuin juna. Näkemääni vuoden takaiseen Tampereen keikkaan nähden ei mitään isoja muutoksia yhtyeen meininkiin ollut tullut. Ja hyvä niin, sillä homma toimii tällä tavalla oikein maittavasti. Välissä oli kuitenkin ehtinyt ilmestyä yhtyeen debyyttialbumi Leather Teeth ja sen kappaleita oltiin ripoteltu mukaan settiin. Kristoffer Ryggin fiittaaman Cheerleader Effect -kappaleen laulut tulivat ikävästi mutta odotetusti nauhalta. Sen sijaan keikan kohokohta oli kun Hexvesselistä ja Grave Pleasuresista tuttu Mat McNerney saapui laulamaan levylläkin esittämänsä kappaleen Beware the Beast.



Kiva sinänsä, että omat lempibändit oli aikataulutettu logistisesti toimivaksi kokonaisuudeksi peräjälkeen molemmille päiville. Tämä kuitenkin tarkoitti usein sitä, että lavan vaihto piti suorittaa edellisen aktin vielä soittaessa. Carpenter Brutinkin kohdalla tein 180 asteen käännöksen heti Disco Zombi Italian (täydellinen kappaleen nimi muuten!) jälkeen, etten vain missaisi Emperorin keikasta yhtäkään nuottia. Kokeneena festarinkävijänä löysinkin itseni läheltä lavaa juuri sopivasti ennen introa. Heti ensitahdeista lähtien kaikki toimi niin timantisti kuin tältä ryhmältä vain odottaa saattoi. Ihsahnin huudon "I am the Emperor!" kajahtaessa ilmoille yhdistettynä Ye Entrancemperiumin rumpufilli-introon syntyy jotain sellaisia maagisia tasoja, mihin ei mikään muu orkesteri pysty. Koko levy alusta loppuun soitettuna keikalla on ideana toteutuskelpoinen kun puhutaan sellaisista levyistä kuin Anthems to the Welkin at Dusk (1997). Aika ei ole kuluttanut kappaleiden tehoa 20 vuodessa piiruakaan ja kappaleet soitettiin läpi omaan korvaan levyversioille erittäin tunnollisesti, mitä nyt jossain loppupuolen biisissä puolet orkesterista menivät hetken tahdin edellä (tai jäljessä, miten päin sen nyt ottaa). Tämäkin kauneusvirhe korjattiin nopeasti ja huomaamattomasti takaisin raiteilleen. The Wandererin soidessa oli jo hieman haikea olo. Nytkö tämä jo loppuu? Onneksi setin perään iskettiin vielä järkälemäinen Curse You All Men!, sekä jo 2014 Tuskassakin kuullut In The Nightside Eclipsen kaksi viimeistä kappaletta yleisöhuudatuksineen.

Paluu sivulavan suuntaan ja siellähän Tomi Joutsen jo murahtelikin, tällä kertaa kotimaisen Hallatar -orkesterin riveissä. Emperorin vielä jyskyttäessä sielun joka sopukkaa, oli Hallattaren hidas ja äärimmäisen synkkä doom täysi käännös tunnelmaan. Mustien lippujen reunustama, Juha Raivion luotsaama tunnin mittainen surumarssi oli kuitenkin oivallinen ja jylhä päätös Tuskan lauantaille. Olisihan tuossa vielä pari esiintyjää ollut tulossakin, mutta omat festarihalut tulivat tässä kohtaa tyydytetyksi ja siirryimme Suvilahdesta Hakaniemeen katselemaan jalkapalloa.

Sunnuntai 1.7.

Tällä kertaa sisääntuloamme rytmitti Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus. Tiedoksi festarikävijöille, että kävelymatka Sörnäisen metroasemalta Suvilahteen festarialueen portille kestää noin kahden radiosoittoon kelpaavan kappaleen verran. Tämä sisältää yhden pysähdyksen liikennevaloihin. Niskalaukaus Elegioineen on kyllä sellainen tapaus, että kyllä se suomalaisille hevifestareille sopii vielä paremmin kuin nenä päähän. Nenä kun on joskus tielläkin, Niskis ei koskaan. Hyvä, että tekivät comebackin! Toivottavasti pääsen vielä joskus maistamaan yhtyeen lanseeraamaa Niskalenkkiä, eli "makkaraa Suomesta". On kuulemma hyvää.

Ihsahnin olin muuten nähnyt jo aamulla hotellin aamupalallakin, mutta nyt oli vuorossa modernia progemetallia, jota on julkaistu jo useampi levyllinen miehen nimen alla. Arktis (2016) on itselle se Ihsahnin uran tähänastinen huippukohta, vuoden 2016 parhaita albumeja missä tahansa kategoriassa. Varsinkin sen jylhääkin jylhempi päätöskappale Celestial Violence. Huh.



Setti lähti kuitenkin odotetusti liikkeelle uusimman Àmr (2018) -albumin materiaalilla. Sitten oli Arktiksen vuoro, jolta kuultiin kaksi loistavaa kappaletta peräkkäin: Until I Too Dissolve ja Mass Darkness. Näiden jälkeen siirryttiin yhä syvemmällie diskografiassa, Eremitan (2012) tunnelmiin The Paranoidin muodossa, jota en tosin ennen kertosäettä kaiken kaahauksen keskeltä edes tunnistanut. Tässä vaiheessa aloin odottaa, josko kohta soittaisivat sen Celestial Violencen. Sitten aloin pelätä, josko eivät aiokaan soittaa sitä... muutaman vanhemman kappaleen jälkeen keikka olikin ohi. Damn. Celestial Violence sitten ensi kerralla! Jookosta?


Ihsahnin keikka jäi jotenkin roikkumaan ajatuksiin sen jo loputtua. Pian olimme kuitenkin vaikean valinnan edessä: jäädäkö ulos auringonpaisteeseen nauttimaan ruotsalaista kasariheviä vai siirtyäkö kammoakustisen Kattilahallin pimeyteen kuuntelemaan kotimaista goottirokkia? Yhden huurteisen Europen tahtiin nautittuamme päätimme valita jälkimmäisen. En tulisi tallentamaan puhelimella suttuista videota Final Countdownista ja postaamaan tätä Youtubeen satojen muiden vastaavien klippien sekaan. Hyvä niin.

Jo edellisenä päivänä Carpenter Brutin vieraana nähty Mat McNerney tuntuu olevan melkoisen monitahoinen laulaja. Olin ennen tätä viikonloppua nähnyt miehen vain Hexvesselin riveissä ja matka heinähattuhippimäisestä olemuksesta Billy Idol -henkiseen rokkikukkoiluun pystytään näköjään taittamaan ilmeisen vaivattomasti. Grave Pleasures oli McNerneyn johdolla festareiden positiivinen yllättäjä. Sen musassa tuli on vaarallisen kuuloisesti irti, eikä sitä liekkiä haluta missään kohtaa lähteä sammuttelemaan. Nopeatempoiselle goottirockille on aina paikkansa, varsinkin kun se on näin toimivaksi paketoitu. Ei saksalainen Metal Hammer varmaan turhaan nostanut yhtyeen Motherblood-albumia vuoden 2017 parhaat albumit top kymppiin.

Tuska 2018 oli itselle kolmas näitä festareita. Jotenkin tästä jäi sellainen olo, että trilogia tulee vielä tulevaisuudessa rikkoutumaan. Long live Tuska!


Kommentit