Tilastoja ja tajunnanvirtaa vuodenvaihteeksi

Täytin jouluna 33 1/3. Se on kolmannesvuosisata. Revolutions per minute. Toinen samanpituinen aika ja täytän 66,6. Silloin on vuosi 2048, joka on vielä tänään science fictionia ja myös Erkki Kurenniemen reinkarnaation vuosi.

Vuoteen 2014 mahtui paljon mielenkiintoisia keikkoja: Ulver, Hexvessel, Buddha Surfers, Pohjonen/Alanko, Palékastro plays Kingston Wall, Emperor ja Anthrax Tuskassa (lue lisää edellisestä postauksesta), sekä Kuusumun Profeetta KOM-teatterissa! Paljon. Death Hawks, Riverside, Portishead...

Tämän kesän Ilosaarirockissa ennen Portisheadia esiintyi Opeth. Juuri Portisheadin – joka oli mahdollisuus nähdä ensimmäistä kertaa Suomessa – takia astelimme takaoikealle Opethin vasta alettua soittamaan viimeisenä esittämäänsä loistavaa Blackwater Parkia. Nopeat siirtymät ja taktiset liikkeet ovat kuitenkin valttia festivaaliolosuhteissa. Heti seuraavana päivänä saikin jo lukea uutisen, että Opeth tulisi syksymmällä Suomeen minikiertueelle, mistä siirrymme suoralla leikkauksella marraskuuhun...

...Tampereella Opethin yleisö jakautui kahtia: Progesetä odotti vintagesoundia ja samaan aikaan uusi sukupolvi muodosti yllätyspitin aina säröpedaalia painettaessa. Itse sijotuin jonnekin näiden kahden ääri-ilmiön väliin. Tuoreen levyn (Pale Communion) kaksi ensimmäistä raitaa toimivat mainiosti jo levyllä ja nyt myös lavalla. Tuollaisen startin jälkeen Bleak ja The Moor putkeen: ei sanoja. Micke Fieldfield (omien sanojensa mukaan) selitti välispiikissä ruotsinkielisten sukunimien tarkoitusperiä, ja uuden sukupolven edustaja huusi yleisöstä ”boo-riing!” johon Micke: "What's your last name, motherfucker! I bet it's Shit!" Keikan jälkeen Alcest oli varustautunut nimikirjoitussessioonsa kuivalla tussilla.

Näin muuten Ilosaarirockissa myös taiteilija Vesa Rannan jonottamassa kaljaa Portisheadin keikan aikana. Meinasin ensin tarjota tuopillisen, mutta kävelinkin vain pelästyneenä ohi. Ensi vuonna tulee kuluneeksi tasan 10 vuotta Sentencedin The Funeral Tourin ja koko yhtyeen uran viimeisestä keikasta Oulussa. Olin paikalla. Tasakymmenvuosien kunniaksi on hyvä korkata tuore Matti Riekin laatima kirja Täältä Pohjoiseen, jonka pukki armeliaasti kiikutti joululahjaksi.

Yhtyeen ollessa nyt ajankohtainen, kaivoin myös yhtyeen albumit esiin, joista Amok edelleen se uran terävin tuotos mielestäni (ja jonka julkaisusta tulee kuluneeksi tasan 20 vuotta ensi lauantaina 3.1.), ja Laihiala-aikakauden levyt tasaista laatua. Miika Tenkulan Mourn ja The End of The Roadin loppusoolo vetävät edelleen hiljaiseksi. Muistoa kunnioittaen.

Kun aloin kirjoittamaan tätä blogia vuonna 2009, lupasin itselleni etten koskaan aloittaisi postausta lauseella ”edellisestä onkin aikaa jo...” ja perään pyytelisi anteeksi harvaa kirjoitustahtia. Vuosina 2009-2013 julkaisin keskimäärin 16 postausta per vuosi, mikä ei ole mitään aktiivisiin blogeihin verrattuna, mutta tuo tahti piti hommaa kuitenkin hengissä. Tämä vuoden 2014 viimeisen päivän tajunnanvirta on nyt vasta vuoden viides postaus. Näiden tilastojen valossa katson tämän blogin olevan tiensä päässä. Kiitos lukijoille (oliko teitä edes?) ja hyvää uutta vuotta!

Kommentit