Ayreon ja Kaiken Teoria


Tuli pakottava tarve kirjoittaa Ayreonin uudesta levystä The Theory of Everything. Edellisestä 01011001 (2008) levystä on jo viitisen vuotta, joten tämän Arjen Anthony Lucassenin lempilapsen uutuuksia ei muutenkaan pääse turhan usein ihmettelemään. Julkaisutahti on astetta perustellumpaa kun ottaa huomioon levyjen eeppiset mitat. Nyt käsissä on jälleen tupla-CD, puolisentoista tuntia uutta musiikkia, joka on jaettu neljään osaan ja neljäänkymmeneenkahteen (eikä tämä siis taida olla sattumaa) yksittäiseen raitaan.

Osiin ja raitoihin jakaminen on tehty paremminkin kokonaisuuden hahmottamisen helpottamiseksi, kuin perinteisiksi kappaleiksi. Raidat ovat kuin kirjan lukuja, missä jokainen luku vie tarinaa eteenpäin. Tarina on The Human Equationin (2004) tapaan helposti seurattava ja etenee pääosin kronologisesti. Tarina on kuin lukionörttipojan unelma, missä sellaisetkin asiat kuin integraalifunktiot ja äärettömyyden käsittäminen ovat luontevasti läsnä.

Musiikillisesti homma kulkee eteenpäin kuin juna. Paikoilleen ei jäädä suunnilleen missään ja aika kuluu musiikin parissa nopeasti. Pienenä poikkeuksena yksi melodiateema kertaantuu kolmella levyn otsikon mukaan nimetyllä raidalla, mikä tosin vain sitoo kokonaisuutta hienosti yhteen. Kertosäkeet ovat levyllä myös harvinaisia. "Diagnosis" on tähän poikkeus, ja myös parin kuuntelukerran jälkeen itselle yksi kokonaisuuden huippukohdista. Raidalla dialogiin osallistuvat sellaisetkin laulajat, kuin Cristina Scabbia (The Mother) ja John Wetton (The Psychiatrist) rooleissaan. Vain Ayreon pystyy tarjoamaan tällaisen yhtälön.

Laulajavalinnoista suomalaisen korvaa höristää eritoten sellainen nimi kuin Marco Hietala (The Rival). Miehen ääni sopii Lucassenin sävellyksiin niin hyvin, että oli vain ajan kysymys milloin tämäkin vierailu tuli ajankohtaiseksi. Ihmelapsen ja isähahmon roolien takaa löytyvät Tommy Karevik (The Prodigy) ja Michael Mills (The Father) ovat toki mahtavia laulajia molemmat, mutta tässä kohtaa on aihetta pienelle kritiikillekin. Miesten äänet kun ovat soinniltaan niin samantyyliset, että roolit menevät helposti sekaisin. Tosin tässä kohtaa tulee apuun selkeäksi taitettu kansivihko, johon on huikean majakka-aiheisen taiteen lisäksi painettuna koko tarinan dialogi johdatusteksteineen.

Kiippari-, modular moog-, mini moog-, ja kaikenmaailmanhilavitkutin-sooloja tarjoilevat sellaiset artistit kuin Rick Wakeman, Keith Emerson, Jordan Rudess ja liuta muita progesuuruuksia. Sen lisäksi, että Lucassen on näistä kiinnityksistään ylpeä, on hän myös vakuuttava projektin taiteellinen johtaja. Niin saumattomasti on koko paketti kaikessa runsaudessaan sulatettu yhteen.

The Theory of Everything nousee heittämällä vuoden parhaimpien progejulkaisujen joukkoon. Omalla listalla se on kärkikahinoissa, seurassaan jo alkuvuodesta ilmestyneet Steven Wilsonin The Raven That Refused To Sing (And Other Stories) sekä Riversiden Shrine of New Generation Slaves. Kiitos Arjen ja kumppanit!

Kommentit