Suburbiaa ja Seventh Sonia, osa 2


80-luvulla kirjaston vinyylejä kuunnellessani olin avoin kaikelle. Madonna ja Queen lähtivät kuunteluun sulassa sovussa. Joskus 90-luvun alussa tartuin levyyn, jonka kansia olin jo aiemmin tutkiskellut, mutta en kuunnellut. Sinikeltasävyisessä kannessa hirviö repii itsensä esiin hautausmaalla, liekit ja salamat lyövät ja meininki on muutenkin aika siistiä. Kiikutan tuplalevyn kotiin. Kuvissa sympaattisen näköisiä pitkätukkaisia setiä soittamassa muinaisessa Egyptissä... Onko mitää siistimpää, toistelen itsekseni. Levy rätisee levylautasella, mutta päätän kuitenkin kopioida sen c-kasetille. Kuuntelen kasettia matkalla kansalaisopiston urkutunnille ja mietin: taidan vaihtaa urut kitaraan.

Reilu 20 vuotta myöhemmin, heinäkuussa 2013, istumme Helsingin Olympiastadionin viereisessä puistikossa. Puhelimen kaiuttimesta soi Iron Maiden, tarkemmin illan teeman mukainen levy Seventh Son of a Seventh Son. Kuin huomaamatta tämä kolmas, vuoden 1988 Maiden England -kiertuetta mukaileva historiakiertue on itselle jo viides kerta Iron Maidenia livenä. Jo ensimmäisen Early Days -historiakiertueen aikaan vuonna 2005 olin liikkeellä ajatuksella "täytyyhän tämä kerran nähdä". Asetelma on siis pari viikkoa aiemmin koettuun Pet Shop Boys konserttiin nähden hieman erilainen. Dickinsonit ja Murrayt kun on jo niin nähty.

Vaan mitäs se menoa haittaa? Lähtihän se tunnelma nousemaan jo pakollisesta Doctor Doctor alkunauhasta, ja nousi edelleen huippuunsa Moonchildin pamahtaessa kunnolla käyntiin. Jonkinlainen väsähdys kuitenkin iski jo alkumetreillä. The Prisoner painui vielä luihin ja ytimiin, mutta sitten joku alkoi tökkiä. Vekslasin korvatulppia korvakäytävällä edestakaisin. Ei tulosta. Näenkö lavan tarpeeksi hyvin? No joo. Vekslasin uudestaan. Hetken päästä huomaan, että soundit menevät tukkoon oli korvatulpat missä asennossa hyvänsä. Vasta jälkeenpäin luen, että yhtyeen pitkäaikainen kiertuemiksaaja on vaihtunut. Syyllinen on löytynyt.
Musiikillisen annin kohokohdiksi nousivat odotetusti pidemmät eepokset; Phantom of the Opera ja SSoaSS -albumin kymmenminuuttinen nimikkoraita. Kappaleen aikana taustalla pasteerannut selvännäkijä-Eddie kristallipalloineen oli näyttävä. Kynttilät syttyivät nätisti palamaan Brucen osoittaessa niitä yksitellen, ja lausuessaan sanat "so it shall be written, so it shall be done". Myös SSoaSS -albumin kannesta mukailtu lavarakennelma oli komea ja autenttinen. Visuaalisesta puolesta annankin täydet pisteet.

Kovaa vauhtia keski-ikäistyvänä mukavuudenhalu vei voiton, kun päätimme ehtiä viimeiseen junaan kesken mahtavan The Evil That Men Do -kappaleen. Itku oli lähellä tulla. Ei pelkästään siksi, että poistuimme stadionilta kesken tuon toiseksi viimeisenä esitetyn encoren. Eikä liioin siksi, että viimeisenä kuultu Running Free oli osuva soundtrack kiirehtiessämme kohti rautatieasemaa. Paremminkin siksi, koska mielessä velloi vahva tunne siitä, että tämä taitaisi olla nyt se viimeinen kerta. Olisi myönnettävä itselle, että se vahvin innostusta ylläpitävä liekki olisi jo sammumaan päin. Yhtyeen keikkoja voisi jatkossa muistella mukavasti kotisohvaltakäsin tallenteiden muodossa. Saapa nähdä.

Kommentit