Suburbiaa ja Seventh Sonia, osa 1

Heinäkuu 2013 oli tähänastisen musiikinkuunteluhistoriani merkittävimpiä kuukausia. Kerron seuraavaksi miksi.

Elettiin 80-luvun loppua kun tuolloin vielä alle 10-vuotias, vaikutteille altis poika käveli pienen kunnan kirjaston ovesta sisään. Kirjaston lattia oli mallia kokolattiamatto. Ehkä sen tarkoitus oli vaimentaa ylimääräiset kengän kopinat lukunautinnon takaamiseksi. Tämä poika ei kuitenkaan usein vieraillut kirjastossa etsimässä lukuelämyksiä. Kiinnostuksen kohteena oli paremminkin sen kiitettävän laaja vinyylilevykokoelma.

Jo tuolloin sellaisetkin levyt kuin Sabbath Bloody Sabbath, Among the Living ja Live After Death herättivät pienen pojan mielenkiinnon hämmentävillä kansitaiteillaan. Vielä ei kuitenkaan ollut niiden aika. Hyllystä käteen osui sellainen levy, jonka kannessa oli television virityskuva! Tai se oli ainakin sen hetken mielleyhtymä yksinkertaisesta, mutta sitäkin viehättävämmästä väripalkkien yhdistelmästä. Kannessa luki INTROSPECTIVE/PET SHOP BOYS.

Vinyyli oli kiikutettava kirjastontädille, joka sitten laittoi levyn pyörimään tiskin takaa löytyvään soittimeen. Kuulokkeiden plugi liitettiin tuolin käsinojaan ja musiikillinen matka saattoi alkaa...

...reilu 20 vuotta myöhemmin tuo sama poika seisoo Ruisrockin telttalavan edustalla jännittyneenä. Neil Tennant ja Chris Lowe astelisivat kohta lavalle. Muutaman päivän päästä oli ilmestyvä levy, jota oli jo ehditty hypettää tuon 1988 ilmestyneen albumin veroiseksi ja tyyliseksi kokonaisuudeksi. Kuka olisi uskonut?


Electric levyn instrumentaali avausraita Axis saattelee kuin saatteleekin nuo lapsuudesta tutut sedät lavalle. Sedät, jotka näyttävät paljain silmin katsottuna lähes saman ikäisiltä kuin tuolloin 20 vuotta sitten. Onko aika vääristynyt? Konsertti etenee ainakin sellaisella sykkeellä, että Pet Shop Boysilla voisi hyvinkin olla jonkinlaiset aikapoimupyssyt takataskuissaan. Viimeistään Suburbian ensi tahtien aikana saan otteen kirjastoseikkailujeni aikaisesta tuoreesta innostuksesta ja nostan kädet vapautuneena ilmaan voiton merkiksi: maailmassa on vielä jotain pysyvää!

Kaikki tarpeelliset hitit ja kasa yllätyksiäkin (esim. potpurin osana setin alkupäässä kuultu One More Chance) loivat keikasta erittäin tyydyttävän kokonaisuuden. Telttalava mahdollisti myös huikean shown valoineen ja efekteineen. Krominhohtoisiin Minotaur-maskeihin pukeutuneena lauletut lyriikat "People say I'm crazy, tell them that it's true" oli vain yksi humoreski yksityiskohta, mitä ei kukaan muu tässä maailmassa tekisi yhtä uskottavasti. Myös tuoreen albumin päätösraidan, ja samalla setin viimeisen kappaleen, sanat jäivät päähän kaikumaan: "And everything about tonight feels right and so young"...


Pari viikkoa myöhemmin oli aika katsoa omaa musiikinkuunteluhistoriaa muutama vuosi eteenpäin. Sattumalta seuraavankin konsertin kulminaatiopisteessä oli vuonna 1988 ilmestynyt levy: Iron Maidenin Seventh Son of a Seventh Son. Tästä lisää seuraavassa osassa.

Kommentit