Yhtyeestä nimeltä Pain of Salvation, osa I


90-luvun lopulla levyhyllyni täyttyi levyistä, joiden kyljessä saattoi lukea Century Media tai Nuclear Blast. Vuosituhannen vaihteessa tuli tunne, että metallimusiikki ei oikeastaan enää tarjoa mitään uutta. Kaikki oli nähty ja kuultu, sataan kertaan pureskeltu. Hyllyyn olikin kohta raivattava tilaa sellaisille levyille, joiden kyljessä komeili yhä useammin ja useammin sinivalkoinen InsideOut-logo.

Osuma toisensa jälkeen uskalsin avarakatseisen musiikkimaun omaavana tarttua joskus sokkonakin tämän levymerkin suojissa majailevien tuotoksiin. Ruotsalainen Pain of Salvation oli yksi täysosumista, kiitos muutaman internetistä luetun ylistävän kommentin.

Sellaiset kehuja saaneet eepokset kuin The Perfect Element part I (2000), Remedy Lane (2002) ja Be (2004) löysivät yksitellen uuden kodin kokoelmistani. Mainituista levyistä itselleni eniten kolahti viimeksi mainittu, ristiriitaisemmin vastaanotettu Be. Teos yhdisteli uskomattoman pätevästi erilaisia tyylejä sisältäen elementtejä folkista, Amerikan metallista, gospelista ja ties mistä. Sopivasti pompöösi tarinallinen konsepti kruunasi mahtailevan kokonaisuuden.

Tuon levyn jälkeen Pain of Salvationin ei tarvinnut enää todistella mitään, vähiten olemassaoloaan. Be:n jälkeen tuntui kuin kaikki kortit olisi jo lyöty pöytään ja mielessä pyöri lähinnä kysymys; mitä seuraavaksi? Scarsick (2007) oli väistämättä pettymys, odotukset kun olivat auttamattoman korkealla. Monien odotuksia kasvatti varmasti myös se tosiasia, että levyn luvattiin olevan jatko-osa The Perfect Element ykköselle. Kuinka hyvä pitää kulttielokuvan jatko-osan olla saadakseen verrattain positiivisen vastaanoton? Niinpä.

Odotukset viime vuonna ilmestynyttä Road Salt One levyä kohtaan olivatkin pienestä pettymyksestä oppineena vaisut. Jonkinlaisena maistiaisena julkaistu Linoleum EP antoi kuitenkin viitteitä uuden tuotannon raa'asta soundimaailmasta.

Road Salt ykkönen alkaakin samalla linjalla. Ääni täyttää huoneen niin nätisti, että ensimmäistä kertaa levyä kuunnellessani epäilin jo jonkun käyneen säätämässä vahvistimeni asetuksia. Intensiivisyys on niin leirinuotiotasoa, että melkein aistin soittajat kotonani. Hetkinen. Soittajan. Kannen tekstit kertovat, että Daniel Gildenlöv, mies kitaran ja mikrofonin takaa, on vastannut levyn äänityksestä ja miksauksesta. Mies vastaa myös tutuksi tulleen kaavan mukaisesti sävellyksistä ja sanoituksista. Yksi mies toteuttamassa unelmaansa haiskahtaa hieman soololevyltä. Tämänsuuntainen kehitys on silti ymmärrettävää toisen Gildenlövin, Kristoffer veljen, ja vähän myöhemmin myös pitkäaikaisen rumpalin Johan Langellin poistuttua kuvioista. Täysin POSsiksi tunnistettavaa musiikki muutoksista huolimatta on.

Road Salt Two nimellä julkaistavaa levykaksikon toista osaa ei tarvitse enää odottaa kauaa, sillä sen on määrä ilmestyä jo parin kuukauden päästä syyskuussa. Eikä siinä kaikki: samoihin aikoihin putkahtaa pihalle naapurimaamme toisenkin ihmeen, Opethin albumi Heritage. Eikä siinäkään vielä kaikki: bändit ovat päättäneet esiintyä yhteiskiertueensa puitteissa Helsingin jäähallissa Suomen itsenäisyyspäivänä. Linnanjuhlat on siis osaltani peruttu. Juhlista voitaneen tosin tässäkin yhteydessä puhua.

(aiheesta lisää II osassa myöhemmin...)

Kommentit