Musiikkiteollisuuden "outolintu"


En edes halua muistella kuinka kauan siitä on jo aikaa kun sain kuulla, että Steven Wilsonista ollaan tekemässä dokumenttielokuvaa. Miehen sooloalbumi Insurgentes julkaistiin ainakin kevättalvella 2009. Hieman levyntekoprosessin ja enimmäkseen Mexico Cityn maisemissa haahuilun ympärille rakennetusta "road moviesta" on saanut katsella jo jos jonkinmoista traileria ja koostetta. Odotusta pitkitti vielä julkaisupäivän siirtäminen kuukaudella ja vieläpä sopivasti ajoitettu postilakko, jonka vaikutusalue tuntui olevan juuri sen strategisen postinumeron takana. Kaikki näyttivät olevan sitä vastaan, että saisin vielä jonain päivänä katsella tämän Tanskan Lynchin, Lasse Hoilen ohjaaman tuotoksen kokonaisuudessaan. Nyt kuitenkin ollaan siinä pisteessä, että koko paketti on kahlattu läpi ja loppusijoituspaikka DVD-hyllystä on löytynyt.


Dokumentin teema on lyhyesti musiikkibisnes tänäpä ja Wilson on huolestunut mies. Nämä asiat tulevat dokumentin aikana selväksi. Päähuolenaiheina ovat toisaalta nykynuorison vääristyneet tavat musiikinkuluttajina ja toisaalta musiikkiteollisuuden muuttuvat asenteet, jotka näännyttävät musiikkia taidemuotona. Wilson lähestyy aihetta enimmäkseen musiikin kuuntelijan roolissa, mikä helpottaa samaistumista. Nettipiratismissa ei esimerkiksi ole niinkään huolestuttavaa muusikon menestyminen taloudellisesti, vaan pikaruokakulttuurista omaksutut musiikinkuuntelutottumukset. Nämä syövyttävät perinteistä kokemusta: musiikin nauttimista korkealaatuisesti albumikokonaisuuksina levyn kansilehdykkä kädessä fiilistellen. Voin helposti nyökytellä Wilsonin monologin tahdissa.

Mies purkaa tunteitaan tuhoamalla iPodeja käyttäen apunaan monia eri aseita, kuten vasaraa ja haulikkoa. Comic relief vaanii näin sopivasti nurkan takana tasaisesti leffan edetessä. Dokumenttia on kehuttu road movieksi, jota se aika löyhästi lopulta on. Odotin jonkinlaista draamallista otetta, mutta kokonaisuus tuntuu lopulta vain venytetyltä haastattelulta. Tokihan tällainen fanboy istuu ruudun ääressä koko tunnin ja vartin, silmää räpäyttämättä kädet innosta vapisten, oli draaman kaarta tai ei.


Lasse Hoile luo elokuvaan särmää mystisellä kuvastollaan. Paljon on leikitty myös jo Harmony Korine -kappaleen videosta tutuksi tulleella kuvamateriaalilla. Monien kuvien perimmäinen tarkoitus jää silti arvoitukseksi. Pyrkimys on varmasti ollut ainakin vahvistaa ajatusta siitä, että Wilson on musiikkibisneksestä erillään oleva taiteilija ja toisinajattelija.

Ovatko esitetyt mielipiteet sitten kuitenkaan niin omintakeisia? Oli tai ei, hyvä jos joku vaivautuu avaamaan suunsa ja herättämään keskustelua näissäkin asioissa. Wilson onkin sittemmin todennut, että voisi helposti itsekin lausua leffassa esittämilleen mielipiteille päteviä vasta-argumentteja. Asioiden kääntöpuolen myöntäminen on, ei pelkästään reilua, vaan myös inhimillistä.

DVD-paketista vielä sen verran, että bonuksena tarjotaan paljon herkkua. Näistä itseäni ehkä eniten lämmitti Insurgentes-albumin sessioissa äänitetyt ja sittemmin levyltä raakatut kappaleet. En yllättynyt niiden kovasta tasosta. The Western Home on sävellyksenä In Absentian ajoilta ja se kuuluu. Connecting Space on kappale, jonka voisin julistaa yhdeksi parhaista instrumentaaleista koskaan, eikä sen tässä julkaistava demoversiokaan ole kaukana täysosumasta. Kokonaisuuden kruunaa vielä 64-sivuinen kuvitettu booklet, joka on sidottu nätisti kirjaksi kansien sisään. Siinäpä lataajille esimerkkiä levynkansiestetiikasta/covers.html

Jään odottelemaan seuraavaa sooloalbumia ja Blackfield kolmosta.

Kommentit