Loogista keräilyä


Maanantai 27. syyskuuta, Tuomiokirkonkatu 32, Tampere. Kävelen Swamp Musicin näyteikkunan luo. Tämä on se levykauppa, jonka leimakortteja olen kanniskellut lompakossani suunnilleen niin kauan kuin olen lompakon omistanut. Ovi on kutsuvasti auki. Pekka Pohjolan Visitation (1979) on aseteltu syötiksi ikkunalle. Viittä senttiä vaille viiden euron hintalapun näkeminen tuottaa ensimmäisen ostopäätöksen ennen kuin olen edes ehtinyt kaupan ovesta sisään.

Kansasin debyyttialbumia (Kansas, 1974) Spotify'sta kuunneltuani olin sortua tähän itselle jo niin tuttuun keräilyviettiin, jonka pääteesinä tuntuu olevan kaikki tai ei mitään. Mitäs tuosta jos yhtye on julkaissut kolme tai neljä levyä, mutta entä sitten kun diskografia pitää sisällään sen 13 studioalbumia ja konserttitaltioinnit siihen päälle. Hetken asiaa mietittyäni päätin kuitenkin, että loistava nimikkodebyytti riittäisi koristamaan levyhyllyäni jonkinlaisena eksklusiivisena otantana kyseisen bändin historiasta. Tämä mielessäni sormeni suunnistaa Proge/Rock -otsikon alle kohtaan K.

Pettymyksekseni Kansasin vanhoista levyistä hyllyyn on jäänyt pölyttymään vain Point of Know Return (1977). Hintalapussa on kuitenkin samat lukemat kuin Visitationissa, joten siinäpä saa olla päivän toinen löytö. Kaksi levyä yhteishintaan 9,90 ei luulisi ainakaan vievän leipää pöydästä. Nyt joudun vain pohtimaan ostologiikkani uusiksi. Ostan yhtyeen viidennen albumin ensimmäisenä. Miten perustelen tämän itselleni? Ainoa vähänkään looginen peruste taitaa olla, että ostan seuraavana ne neljä vanhempaa Kansasin levyä käänteisesti kronologisessa järjestyksessä. Se debyytti täytyy ainakin saada, oli logiikka sitten mikä hyvänsä. Journey from Mariabronn on kappale, joka palautti taas uskon siihen, että vanhojen klassikoiden kahlaamista ei kannata ikinä lopettaa. Sieltä löytyy aina jotain itselle uutta ja ajatonta materiaalia, jonka parissa viihtyy pitkään.

Yksi hyvä esimerkki tästä on myös Pekka Pohjolan Visitation, jonka nyt vihdoin sain hankittua omistukseeni. Täydellisestä kokoelmasta kun ei voida mitenkään päin puhua ilman tätä levyä. Kuusi raitaa ja kokonaiskestokin on vain puolisen tuntia, mutta enemmän sisältöä siinä on kuin monella nykyalbumilla yhteensä. Yhtään turhaa nuottia ei tältä levyltä löydy. Ihmettelen vain jos tällainenkin teos on kylmästi sivuutettu peruskoulun musiikkitunneilla. Verrataanhan Pohjolaa levyn viitetekstissäkin sellaisiin suuruuksiin kuin Bach ja Sibelius. Onneksi koskaan ei ole kuitenkaan liian myöhäistä tutustua tällaisiin helmiin.

Kommentit